Kävelyreissut Helyn kanssa ovat hermoja raastavan hitaita. Menomatka ei tahdo edetä, koska Hely ei suostu liikkumaan. Helyn mielestä ulkona on joko liian pimeää, liian kylmää, typerä takki on päällä, maa on liian märkää tai tulee liikaa pohjoisesta. Hely haluaisi vaan kotiin ja niinpä se parkkeeraa persiinsä tukevasti maahan, kääntää nenän kotia kohti ja istuu hiljaa paikallaan. Minä maanittelen ja lepertelen, ojentelen nameja, kutsun leikkiin ja olen poistuvinani paikalta teatraalisesti. Mutta ei, Hely vain istuu. Jossain vaiheessa se kuitenkin unohtaa kiukuttelunsa, ja suostuu kävelemään muutaman metrin kunnes taas istahtaa.
Yleensä olen etukäteen päättänyt reitin, joka kuljetaan ja kun me sitten vihdoin olemme reitin puolivälissä ja rintamasuunta osoittaa kotiin, tulee Helylle kiire. Siinä vaiheessa Hely alkaakin vetää niin kovaa, että eteneminen ei onnistu, koska minä en suostu liikkumaan, jos koira vetää. Kun Hely sitten istahtaa tai löysää muuten hihnaa, pääsemme etenemään pari metriä kunnes Hely taas vetää ja koko liikesarja alkaa alusta. Naapurit ihmettelevät ja naureskelevat ikkunoissa meidän kulkemista kun kumpikaan ei anna periksi omista periaatteistaan: koira ei halua ulkoilla ja minun mielestäni koiran pitää ulkoilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti